Taivassalon Pyhän Ristin kirkko

image

Näin kesän tullen ovat kulttuuririennot jääneet vähän vähemmälle ja mansikoiden syöminen vienyt huomion niistä kirjoittamiselta. Vierailin kuitenkin pitkästä aikaa Taivassalon vanhassa kirkossa ja se oli niin komea että oli pakko liittää muutama kuva.

image

image

image

Harmaakivikirkko on koko nimeltään Taivassalon Pyhän Ristin kirkko ja se on rakennettu vuosien 1425-1440 välisenä aikana. Kirkon eteisessä on esillä suuria puisia aatelisvaakunoita. Sen sisäseinät on kokonaisuudessaan koristeltu upein maalauksin, jotka uskonpuhdistuksen aikaan osin peitettiin mutta on restaurointityössä saatu esiin sittemmin. Suntio kertoi että 1800-luvun remontin yhteydessä osa maalauksista kärsi niin pahoin että niistä otettiin kalkkikopiot ja ne maalattiin kokonaan uuteen paikkaankin.

image

Kokonaisuus on joka tapauksessa todella kaunis ja suosittelen paikkaa kesäretkikohteeksi lämpimästi. Lähistöltä saa ostaa myös Salorannan mansikkaa, jota parempaa en ole maistanut!

Hauska valokuvataiteen museo

image

Tutunnäköiset litkulaarit. Öljylamppujen pinta on tummennettu.

Tallinnassa aivan raatihuoneen takana kujasella sijaitsee pieni ja sievä valokuvataiteen museo. Esillä on hieno kokoelma ferrotyyppejä, samoin erilaisia kameroita eri aikakausilta. Mukana on muutamia aika retroja neuvostovalmisteisia laitteita.

Hauskin kohde lienee ollut 1800-luvun lopun pimiö, jonka varustelu ei juurikaan eroa omastani. Hassua huomata, kuinka samoilla laitteilla hopeakuvaa on kautta aikain tehty.

image

image

Suosittelen vierailemaan. Kellarissa on vaihtuva valokuvanäyttely. Tällä kertaa oli esillä kahden suomalaiskuvaajan dokkarikuvia ratikoista Helsingissä ja Tallinnassa. Liekö kyse sitten kotipaikkasokeudesta vai kotikaupunkini tylsästä uudenaikaisuudesta mutta Tallinnassa otetut olivat kuvallisesti aika tavalla kiinnostavampia.

Polymeerigravyyrin komea musta

image

Summer Night 2014, polymeerigravyyri ja akvatinta

Janne Laine on monipuolinen taidegraafikko. Hänen käyttämiinsä tekniikoihin kuuluvat mm. heliogravyyri ja polymeerigravyyri. Julkisuudessa hänet mainitaan usein niistä yhteisistä kuvista, joissa hänen maisemakuvassaan näkyy Outi Heiskasen viivasyövytyksellä toteutettuja hahmoja. Laine onkin toiminut Heiskasen vedostajana pitkään. Galleria Duetossa keskiviikkona avautunut näyttely esittelee kuitenkin myös laajan valikoiman kuvia, joissa ei hahmoja näy. Pidän niistä hyvin paljon. Esiin pääsee erinomaisella tavalla polymeerigravyyrin tumman pään ja Laineen aiheen, maiseman, voima. Vedostusteknisesti äärimmäisen vaikeat väriliukumat kiehtovat. Esiin piirtyy metsän takana auringonlasku, meren kuohuissa tummansininen syvyys.

Polymeerigravyyri on liian harvoin esillä nähty tekniikka, joka yhdistää valokuvan ja grafiikan toisiinsa viehättävällä tavalla. Alkuperäisestä valokuvasta tehdään kalvo, jonka läpi polymeerimuovilaatalle valotetaan rasterin ja uv-valon avulla kuva. Valmis teos vedostetaan grafiikan tapaan prässillä: http://www.taidegraafikot.fi/taidegrafiikka_3.html

Laineen kuvallinen ilmaisu on minusta parhaimmillaan juuri alkuvoimaa uhkuvissa tummissa maisemissa. Myös Islannin geysirien höyryt vievät katsojan mukanaan toiseen todellisuuteen. On tavattoman tyydyttävää nähdä kuvia, joista löytää monenkin katsomiskerran jälkeen alati uutta. Vain muodikkaasti englanninkieliset teosnimet hiukan vaivaavat. Nykytaiteesta tuttu anglosaksisen nimeämisen ihanne ei anna mitään lisää itsessään vahvaan ilmaisuun.

Näyttely Galleria Duetossa on auki 26.4. saakka. Laineen retrospektiivinen näyttely Silence on esillä Tampereen Taidemuseossa samaan päivämäärään asti.

Fotografiskan siunaus

Fotografiska on Ruotsin lahja valokuvataiteelle! Päiväristeilyn hinnalla siellä pääsee näkemään kovan tason klassikoita vaihtuvissa, komeasti ripustetuissa näyttelykokonaisuuksissa. André Kertész, Henri Cartier-Bresson, Sally Mann, Helmut Newton, Elliott Erwitt, Sarah Moon, Sebastião Salgado, Helen Levitt, Robert Frank, vain muutamia mainitakseni.

image

Iloista tietenkin olisi, mikäli Suomen rajojen sisältä löytyisi vastaavia näyttelyitä, mutta niitä odotellessa Tukholma lienee seuraavaksi paras vaihtoehto. Näyttelyistä yhdestä kahteen on aina tunnetun tekijän, joka edustaa varsin usein mustavalkoisen kuvan aatelia. Kolmas, pienempi kokonaisuus esittelee yleensä vaihtelevasti ruotsalaista uudempaa kuvaa tuntemattomammilta tekijöiltä. Yleisö kiskotaan paikalle siis tunnetuilla nimillä ja vaivihkaa promotaan valokuvataiteilijaa uransa alussa. Uskomattoman hieno konsepti!

image

Aina Tukholmassa käydessäni vierailen Fotografiskassa. Sen näyttelyt eivät ole kertaakaan pettäneet. Tällä kertaa pissa-Kristuksella breikannut Andres Serrano ja snapshotin kuningas Martin Parr olivat esillä. Ei pettänyt sittenkään. Serranon Nomads-sarjassa oli komeita muotokuvia ja Parrin rikkaassa kokonaisuudessa viehätti paremmin kuin ennen hiljainen huumori ja huolelliset sommittelut (joiden esiin nostamisesta iso kiitos kuului ripustukselle).

Kuin karkkina kaakun päällä näyttelyiden jälkeen odottaa kävijää Fotografiskan valokuvakirjakauppa, joka on vertaansa vailla! Taas mukaan tarttui merkkiteos kohtuuhintaan.

Kevätmatka Bysantin taiteen luo

Kulttuurikuikulien toinen puolisko matkusti maaliskuussa Istanbuliin, idän ja lännen risteyskohtaan ja bysanttilaisen eli varhaisen kristinuskon taiteen syntysijoille. Keisari Konstantinus laillisti kristinuskon vuonna 313 ja teki Konstantinopolista kristinuskon ja keisarikuntansa keskuksen.

Mosaiikit, ikonit ja seinämaalaukset olivat tyypillisimpiä bysanttilaisen taiteen tekniikoita. Ja historiallisin paikka Istanbulissa mosaiikkien ihailuun onkin vuonna 537 valmistunut Hagia Sofia, kirkko jonka osmannit valtasivat ja muuttivat moskeijaksi vuonna 1453. Nyt Hagia Sofia on museo ja jatkuvan restauroinnin alaisena. Vaikka osmannit peittivät mosaiikit, osa niistä on saatu esiin. Tietyissä kohdissa kattoa mosaiikkikoristelusta näkyy vain pieniä kaistaleita ja loput on itse kuviteltava.

IMG_2362

Rakennuksen valtavuutta on kameralla vaikea saavuttaa.

Kristusta ja muita hahmoja kuvaavat mosaiikit ovat puolittain rapistuneita, mutta yli tuhannen vuoden jälkeenkin ne loistavat edelleen ihmeellistä ominaisvaloaan hämärässä rakennuksessa. Hagia Sofia on varmasti kaupungin suurin turistinähtävyys, mutta rakennukseen astuessa ihmismassat ja -äänet häviävät sen valtavuuden edessä.

Kun tähyilee ylös korkeuksiin kohti kultaista kupolikattoa ja alttarin yläpuolella hohtavaa Neitsyt Marian suurta kuvaa, tuntee itsensä pieneksi sekä historian satojen vuosien ja miljoonien, miljardien ihmissukupolvien virrassa että uskonnollisen vallan vaikuttavuuden edessä.

IMG_2353

Toisen kerroksen mosaiikkeja: Keisari Johannes II ja keisarinna Irene antamassa kirkolle lahjoituksia. Keskellä Neitsyt Maria.

IMG_2361

Toisen kerroksen mosaiikkeja: Keskellä Kristus Pantokrator, bysanttilainen Kaikkivaltias Kristus. Oikea käsi muodostaa monogrammin IC XC ja vasen käsi pitelee Raamattua. Historiassa Kristusta on kuvattu taiteessa eri tavoin. Bysantin aikana Kristus saatettiin kuvata myös siten, että toinen puoli kasvoista oli lempeä ja armollinen ja toisella puolella musta suuri silmä ja poskien varjot edustivat pelottavaa, mutta oikeudenmukaisesti tuomitsevaa ja kaiken näkevää Kristusta.

Bysanttilaisen Kristus Pantokratorin, kaikkivaltiaan ja lihaksi tulleen Jumalan kultaista kuvaa katsoessaan tulee miettineeksi tai pikemmin tunteneeksi, kuinka taiteen kokeminen ei ole sidoksissa kulloinkin vallitseviin uskonnollisiin tai maallisiin hegemonoihin tai yksiin totuuksiin. Havaitsee, että taide on jokaisen yksityinen ja henkinen kokemus.

Mutta taide niin kuvina, tekstinä tai lopulta kaikkina ihmisen ilmaisun muotoina, etsii yhteyttä ja kommunikaatiotapaa toisiin ihmisiin, aikojen ja uskontojen yli. Jos unohtaa hälyn ja turistilaumat, voi ehkä kokea syvällistä kuuluvuutta maailmaan, riippumatta siitä, onko katsomamme kultahippunen pieni tai suuri.

IMG_2364

Hagia Sofiassa elää monia kissoja.

Color Dolor ja äänen lumo

image

Kävin kuuntelemassa Color Dolorin uuden levyn Wonderchild julkkarikeikan Korjaamolla lauantaina. Stinan ääni lumosi jälleen. Stina Koistista on laulajana verrattu Björkiin, mutta Kate Bush olisi kenties lähempänä totuutta, mikäli vertailukohtaa on pakko etsiä. Minusta pakko ei ole, koska Stina laulaa täysin ainutlaatuisella, omalla tavallaan. Ei pidä toki unohtaa bändiä kokonaisuutena. Musiikki on luonteikasta ja soitto tarkkaa.

image

Wonderchild on levynä välillä raivokas, rokki ja herkkä, biisistä ja fiiliksestä riippuen. Melodinen ja kaunis Always By Himself nousi suosikikseni. Owl & Rat taas kiehtoi leikkisällä fiiliksellä ja julman graafisen taustatarinansa takia. Kyseessä oli uni, jossa pöllö ja rotta olivat syöneet toisiaan niin kauan kunnes jäljellä oli vain kaksi mahalaukkua.

Ihanaa, että tällaista musiikkia tulee Suomesta. Toivottavasti jatkoa levylle seuraa pian ja paljon.

Wonderchild saatavilla ainakin Levykauppa Äxästä, Color Dolorin tulevat keikat löytyvät facebookista. Uusimmassa Me Naisissa on Stinasta juttu.

Mustavalkoista valokuvaa Kiasmassa!

Vielä joskus en olisi uskonut sanovani tätä, mutta pakko se on nyt sanoa: Kiasman versio Robert Mapplethorpen retrospektiivinäyttelystä oli parempi kuin Pariisin Grand Palais’n! Kuvat saivat enemmän tilaa hengittää, joko niitä oli enemmän tai ripustus oli toimivampi, yleisvaikutelma oli ehjä ja komea.

image

Tästä näyttelystä nyt kirjoittavat kaikki, joten sen esiin nostamista voisi pitää hassuna. Mutta en puhu siitä siksi, että Mapplethorpe kuoli AIDSiin (riettaan homostelun seurauksena kuten HBL:n arvio esitti 1800-lukulaisesti), enkä kaikkien peniskuvien tai k18-huoneen tähden (nahkaa ja raippoja, no huhhuh, onko vielä muka olemassa joku makuuhuone, jossa niitä ei olisi kokeiltu?), vaan kuvien tekniikan tähden. Mikään ei olisi voinut enempää ilahduttaa kuin se, että remontin jälkeen Kiasman ensimmäinen näyttely on ihka oikeaa mustavalkoista valokuvaa. Nyt ollaan lähellä jo Ranskan ja Englannin mallia, jossa aidon hopeagelatiinivedoksen arvostus on paljon Suomea edellä. Pieni miinus näyttelylle tuleekin siitä, ettei kuvien yhteyteen ollut liitetty niiden tekniikkaa. Sen kun luulisi olevan museossa melko olennainen juttu ja kertoo minusta jonkinlaisesta asiantuntevasta suhtautumisesta kuvaan. Ellei ole ammattilainen, on vaikeaa erottaa eri valokuvatekniikoita toisistaan. Niiden merkitseminen on tähdellistä niin valokuvahistorian kuin taiteen arvostamisenkin näkökulmasta.

Suosikikseni jäivät näyttelystä odotetusti pienet 70-luvun polaroidit, jotka olivat konstailematonta ja tunnelmallista suoraa valokuvaa. Julkkikset, veistokset, Patti Smith tai penikset olivat toki esteettisesti kuvina hienoja mutta jäivät kuten aiemminkin minulle etäisiksi. Mutta peput sentään! Pari erinomaisen kaunista miehen peppua ei haitannut lainkaan näyttelykokemustani! Niitä olisin mielelläni ottanut mukaan vaikka muutaman lisääkin!

Näyttely on auki onneksi koko kesän. Suosittelen lämpimästi!

Värin meditaatio ja kaikki mitä on

Kävin samana päivänä katsomassa Tor Arnen (s.1934) ja Markku Keräsen (s.1945) näyttelyt. Arnen herkät värit ja vapaalla kädellä maalatut limittyvät viivat ja toisaalta Keräsen temperatekniikalla maalaamat, kymmenistä erivärisistä ympyränmuotoisista väriläikistä koostuvat työt muodostivat ensisilmäyksellä mielenkiintoisen vertailupohjan. Vaikka lopulta näyttelyt olivat täysin erilaiset, ne jättivät mieleen värin ja sen kumppanin valon eri muodoissaan.

Tor Arne Anhavassa

Tor Arne Anhavassa

Kun kuljin Keräsen Viisitoista-maalauksien keskellä huoneesta toiseen ja kymmenet, sadat ympyrät vilisivät silmissäni, tunsin oloni virkeäksi. Jokainen maalaus on valtavan kiinnostava, erilainen ja yllätyksellinen. Niitä saattaa katsoa kaukaa tai läheltä ja kumpikin tapa on yhtä nautinnollinen. Eri sävyisille pohjille vapaalla kädellä maalatut ympyrät ovat kaikki eri värisiä ja eri kokoisia. Toisissa väriä on paksulti, toisissa ohuelti. Joidenkin ympyröiden värit ovat sekoittuneet toisiinsa. Jotkut ympyrät loistavat kirkkaina kuin jalokivet, pigmentti on niissä niin puhdas. Maalaukset ovat kuin omaa kieltänsä. Silmät muodostavat itsestään kuvioita ja liikkeitä pinnoille. Maalauksissa on erilaista energiaa. Jotkut maalaukset ovat rauhassa ja toiset levottomampina, kuin nuorempina. Kokonaisuutena näyttely on herkullinen.

Markku Keränen Taidesalongissa

Markku Keränen, Viisitoista

Sananen näyttelypaikasta. Keräsen työt hakivat enemmän tilaa ympärilleen Taidesalongin persialaisten mattojen ja antiikkihuonekalujen keskellä. Takan päällekin oli yksi työ ripustettu. Bulevardilaisen arvotalon 4.kerroksessa sijaitseva galleria ei myöskään ole niitä helpoimmin lähestyttäviä, mikä on sääli, sillä Keräsen töistä soisi mahdollisimman erilaisten ihmisten nauttivan.

Markku Keränen Taidesalongissa

Markku Keränen, Viisitoista

Arnen työt ovat edukseen Galleria Anhavan avarissa, valkoisissa huoneissa ja suurten ikkunoiden tuomassa pehmeässä, mutta silti kirkkaassa valaistuksessa. Ne ovat lempeitä töitä ja kutsuvat hiljaiseen syventymiseen. Arnen työt eivät pakota katsojaa mihinkään tiettyyn ajatukseen. Se on huojentavaa. Ne vain ovat ja ottavat tilansa.

Tor Arne Anhavassa

Tor Arne Anhavassa

Arne on sanonut maalauksistaan seuraavaa:

Niiden kesäöiden valo…minä ajattelin, että pitää olla joku keino tavoittaa tätä tuntua maalaamisen keinoin. Ja auringonnousu, ja se hetki juuri ennen auringon nousua, valon synty. Juuri sehän liittää meidät tähän, kaikkeen mitä on…

Keräsen näyttely päättyy jo 11.3., mutta Arnen näyttely jatkuu 29.3. saakka.

Koetun sävyt

image

Harvinainen tilaisuus Helsingissä: kolmen päivän sisällä avautui kaksi ainutlaatuisen hienoa näyttelyä. Toinen on Outi Heiskasen ateljeenäyttely taiteilijatalo Lallukassa Hesperiankadulla, toinen on Pentti Sammallahden sanoinkuvaamattoman upea valokuvanäyttely Galleria Ortonissa Ruskeasuolla.

image

Kumpikin kummivanhemmistani on antanut minulle enemmän kuin osaan ilmaista. Kumpikin on omalla työllään ja esimerkillään inspiroinut minua koko elämäni ajan. Pentti välttää julkisuutta ja varoo tarkasti julistamasta mitään, sen enempää maailmasta, taiteesta kuin omasta ilmaisustakaan. Otso Kantokorven avajaispuheessa antamaan arvioon hän kuitenkin myöntyi: ”Kenties mikäli jostain jotain ymmärrän, niin ehkä kuvan sävyistä sitten.”

image

Nykytaiteen piirissä jokaisella tuntuu olevan niin paljon sanottavaa ja niin paljon muodikkaita filosofeja lainattavaksi, että taide jää toissijaiseksi julistusten rinnalla. Niinpä minäkään en sano tämän enempää. Kehotan lämpimästi vain käymään katsomassa. Kenties maailma näyttää sävykkäämmältä sitten. Minun maailmani ainakin näytti.

http://www.nayttely.info/index.php?article_id=4315

http://www.orton.fi/fi/invalidisaatio-orton/galleria-orton/yhteystiedot-ja-aukioloajat/

Himalajan lumet

Akseli Gallen-Kallelan museossa on 19.4. asti esillä näyttely Taiteen pyhiinvaeltajat, joka esittelee Akselin ja hänen venäläisen taiteilijaystävänsä Nikolai Roerichin (1874-1947) tuotantoa. Jo 1900-luvun alussa Roerich ihaili Gallen-Kallelan teoksia ja tunsi vetoa kohti slaavilaista pakanuutta, skandinaavisia saagoja ja keskiaikaisen Venäjän uskonnollisia myyttejä. Mir iskusstva -taiteilijaryhmään liittynyt ja myöhemmin sitä johtanutkin Roerich pohti maalauksissaan luontoa ja pyhyyttä. Lisäksi hän oli ansioitunut kirjoittaja ja kulttuuriantropologi  ja oli kahdesti ehdolla Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi.image Siinä missä Gallen-Kallela suuntautui kohti Uutta Meksikoa ja Afrikkaa oli Roerichin kohteena sittemmin Aasia, erityisesti Intia ja Tiibet. Hän perusti Himalajalle antropologisen tutkimusaseman vuonna 1928 ja asettui asumaan Intiaan. image Pienikokoiset guassit Himalajan vuorista nousevatkin näyttelyn kohokohdaksi. Vuoriston ainutlaatuinen valo, lumen heijastava hohde, pilvien vaaleanpunainen loisto purppuraisten varjojen yllä. Poissa on tunkkainen väripaletti, tilalla vuoriston kirpeä ilma, havainnon tarkkuus ja keveys. Näkemisen voima tiivistyy ulkonaisesti vaatimattomissa töissä suuremmaksi kuin alleviivatut sankarimyytit. image Museon tornissa järjestetään meditaatiohetkiä ja sinne voi hetkeksi pysähtyä mietiskelemään tyynyille. Oman toiveensa tai viestinsä voi piirtää ohuelle paperisuikaleelle buddhalaista rukousta muistuttaen ja ripustaa katosta roikkumaan. Minä piirsin Roerichin kunniaksi pienen vuoriston. Lähtiessäni museosta ilma olikin aivan kevyttä hengittää. Se muistutti vuorista, ikuisen lumen peittämistä huipuista, joiden ylle auringon valo leimahtaa aamun ensi hetkinä.