Taivassalon Pyhän Ristin kirkko

Näin kesän tullen ovat kulttuuririennot jääneet vähän vähemmälle ja mansikoiden syöminen vienyt huomion niistä kirjoittamiselta. Vierailin kuitenkin pitkästä aikaa Taivassalon vanhassa kirkossa ja se oli niin komea että oli pakko liittää muutama kuva.

Harmaakivikirkko on koko nimeltään Taivassalon Pyhän Ristin kirkko ja se on rakennettu vuosien 1425-1440 välisenä aikana. Kirkon eteisessä on esillä suuria puisia aatelisvaakunoita. Sen sisäseinät on kokonaisuudessaan koristeltu upein maalauksin, jotka uskonpuhdistuksen aikaan osin peitettiin mutta on restaurointityössä saatu esiin sittemmin. Suntio kertoi että 1800-luvun remontin yhteydessä osa maalauksista kärsi niin pahoin että niistä otettiin kalkkikopiot ja ne maalattiin kokonaan uuteen paikkaankin.

Kokonaisuus on joka tapauksessa todella kaunis ja suosittelen paikkaa kesäretkikohteeksi lämpimästi. Lähistöltä saa ostaa myös Salorannan mansikkaa, jota parempaa en ole maistanut!

Hauska valokuvataiteen museo

Tutunnäköiset litkulaarit. Öljylamppujen pinta on tummennettu.

Tallinnassa aivan raatihuoneen takana kujasella sijaitsee pieni ja sievä valokuvataiteen museo. Esillä on hieno kokoelma ferrotyyppejä, samoin erilaisia kameroita eri aikakausilta. Mukana on muutamia aika retroja neuvostovalmisteisia laitteita.

Hauskin kohde lienee ollut 1800-luvun lopun pimiö, jonka varustelu ei juurikaan eroa omastani. Hassua huomata, kuinka samoilla laitteilla hopeakuvaa on kautta aikain tehty.

Suosittelen vierailemaan. Kellarissa on vaihtuva valokuvanäyttely. Tällä kertaa oli esillä kahden suomalaiskuvaajan dokkarikuvia ratikoista Helsingissä ja Tallinnassa. Liekö kyse sitten kotipaikkasokeudesta vai kotikaupunkini tylsästä uudenaikaisuudesta mutta Tallinnassa otetut olivat kuvallisesti aika tavalla kiinnostavampia.

Polymeerigravyyrin komea musta

Summer Night 2014, polymeerigravyyri ja akvatinta

Janne Laine on monipuolinen taidegraafikko. Hänen käyttämiinsä tekniikoihin kuuluvat mm. heliogravyyri ja polymeerigravyyri. Julkisuudessa hänet mainitaan usein niistä yhteisistä kuvista, joissa hänen maisemakuvassaan näkyy Outi Heiskasen viivasyövytyksellä toteutettuja hahmoja. Laine onkin toiminut Heiskasen vedostajana pitkään. Galleria Duetossa keskiviikkona avautunut näyttely esittelee kuitenkin myös laajan valikoiman kuvia, joissa ei hahmoja näy. Pidän niistä hyvin paljon. Esiin pääsee erinomaisella tavalla polymeerigravyyrin tumman pään ja Laineen aiheen, maiseman, voima. Vedostusteknisesti äärimmäisen vaikeat väriliukumat kiehtovat. Esiin piirtyy metsän takana auringonlasku, meren kuohuissa tummansininen syvyys.

Polymeerigravyyri on liian harvoin esillä nähty tekniikka, joka yhdistää valokuvan ja grafiikan toisiinsa viehättävällä tavalla. Alkuperäisestä valokuvasta tehdään kalvo, jonka läpi polymeerimuovilaatalle valotetaan rasterin ja uv-valon avulla kuva. Valmis teos vedostetaan grafiikan tapaan prässillä: http://www.taidegraafikot.fi/taidegrafiikka_3.html

Laineen kuvallinen ilmaisu on minusta parhaimmillaan juuri alkuvoimaa uhkuvissa tummissa maisemissa. Myös Islannin geysirien höyryt vievät katsojan mukanaan toiseen todellisuuteen. On tavattoman tyydyttävää nähdä kuvia, joista löytää monenkin katsomiskerran jälkeen alati uutta. Vain muodikkaasti englanninkieliset teosnimet hiukan vaivaavat. Nykytaiteesta tuttu anglosaksisen nimeämisen ihanne ei anna mitään lisää itsessään vahvaan ilmaisuun.

Näyttely Galleria Duetossa on auki 26.4. saakka. Laineen retrospektiivinen näyttely Silence on esillä Tampereen Taidemuseossa samaan päivämäärään asti.

Fotografiskan siunaus

Fotografiska on Ruotsin lahja valokuvataiteelle! Päiväristeilyn hinnalla siellä pääsee näkemään kovan tason klassikoita vaihtuvissa, komeasti ripustetuissa näyttelykokonaisuuksissa. André Kertész, Henri Cartier-Bresson, Sally Mann, Helmut Newton, Elliott Erwitt, Sarah Moon, Sebastião Salgado, Helen Levitt, Robert Frank, vain muutamia mainitakseni.

Iloista tietenkin olisi, mikäli Suomen rajojen sisältä löytyisi vastaavia näyttelyitä, mutta niitä odotellessa Tukholma lienee seuraavaksi paras vaihtoehto. Näyttelyistä yhdestä kahteen on aina tunnetun tekijän, joka edustaa varsin usein mustavalkoisen kuvan aatelia. Kolmas, pienempi kokonaisuus esittelee yleensä vaihtelevasti ruotsalaista uudempaa kuvaa tuntemattomammilta tekijöiltä. Yleisö kiskotaan paikalle siis tunnetuilla nimillä ja vaivihkaa promotaan valokuvataiteilijaa uransa alussa. Uskomattoman hieno konsepti!

Aina Tukholmassa käydessäni vierailen Fotografiskassa. Sen näyttelyt eivät ole kertaakaan pettäneet. Tällä kertaa pissa-Kristuksella breikannut Andres Serrano ja snapshotin kuningas Martin Parr olivat esillä. Ei pettänyt sittenkään. Serranon Nomads-sarjassa oli komeita muotokuvia ja Parrin rikkaassa kokonaisuudessa viehätti paremmin kuin ennen hiljainen huumori ja huolelliset sommittelut (joiden esiin nostamisesta iso kiitos kuului ripustukselle).

Kuin karkkina kaakun päällä näyttelyiden jälkeen odottaa kävijää Fotografiskan valokuvakirjakauppa, joka on vertaansa vailla! Taas mukaan tarttui merkkiteos kohtuuhintaan.

Color Dolor ja äänen lumo

Kävin kuuntelemassa Color Dolorin uuden levyn Wonderchild julkkarikeikan Korjaamolla lauantaina. Stinan ääni lumosi jälleen. Stina Koistista on laulajana verrattu Björkiin, mutta Kate Bush olisi kenties lähempänä totuutta, mikäli vertailukohtaa on pakko etsiä. Minusta pakko ei ole, koska Stina laulaa täysin ainutlaatuisella, omalla tavallaan. Ei pidä toki unohtaa bändiä kokonaisuutena. Musiikki on luonteikasta ja soitto tarkkaa.

Wonderchild on levynä välillä raivokas, rokki ja herkkä, biisistä ja fiiliksestä riippuen. Melodinen ja kaunis Always By Himself nousi suosikikseni. Owl & Rat taas kiehtoi leikkisällä fiiliksellä ja julman graafisen taustatarinansa takia. Kyseessä oli uni, jossa pöllö ja rotta olivat syöneet toisiaan niin kauan kunnes jäljellä oli vain kaksi mahalaukkua.

Ihanaa, että tällaista musiikkia tulee Suomesta. Toivottavasti jatkoa levylle seuraa pian ja paljon.

Wonderchild saatavilla ainakin Levykauppa Äxästä, Color Dolorin tulevat keikat löytyvät facebookista. Uusimmassa Me Naisissa on Stinasta juttu.

Mustavalkoista valokuvaa Kiasmassa!

Vielä joskus en olisi uskonut sanovani tätä, mutta pakko se on nyt sanoa: Kiasman versio Robert Mapplethorpen retrospektiivinäyttelystä oli parempi kuin Pariisin Grand Palais’n! Kuvat saivat enemmän tilaa hengittää, joko niitä oli enemmän tai ripustus oli toimivampi, yleisvaikutelma oli ehjä ja komea.

Tästä näyttelystä nyt kirjoittavat kaikki, joten sen esiin nostamista voisi pitää hassuna. Mutta en puhu siitä siksi, että Mapplethorpe kuoli AIDSiin (riettaan homostelun seurauksena kuten HBL:n arvio esitti 1800-lukulaisesti), enkä kaikkien peniskuvien tai k18-huoneen tähden (nahkaa ja raippoja, no huhhuh, onko vielä muka olemassa joku makuuhuone, jossa niitä ei olisi kokeiltu?), vaan kuvien tekniikan tähden. Mikään ei olisi voinut enempää ilahduttaa kuin se, että remontin jälkeen Kiasman ensimmäinen näyttely on ihka oikeaa mustavalkoista valokuvaa. Nyt ollaan lähellä jo Ranskan ja Englannin mallia, jossa aidon hopeagelatiinivedoksen arvostus on paljon Suomea edellä. Pieni miinus näyttelylle tuleekin siitä, ettei kuvien yhteyteen ollut liitetty niiden tekniikkaa. Sen kun luulisi olevan museossa melko olennainen juttu ja kertoo minusta jonkinlaisesta asiantuntevasta suhtautumisesta kuvaan. Ellei ole ammattilainen, on vaikeaa erottaa eri valokuvatekniikoita toisistaan. Niiden merkitseminen on tähdellistä niin valokuvahistorian kuin taiteen arvostamisenkin näkökulmasta.

Suosikikseni jäivät näyttelystä odotetusti pienet 70-luvun polaroidit, jotka olivat konstailematonta ja tunnelmallista suoraa valokuvaa. Julkkikset, veistokset, Patti Smith tai penikset olivat toki esteettisesti kuvina hienoja mutta jäivät kuten aiemminkin minulle etäisiksi. Mutta peput sentään! Pari erinomaisen kaunista miehen peppua ei haitannut lainkaan näyttelykokemustani! Niitä olisin mielelläni ottanut mukaan vaikka muutaman lisääkin!

Näyttely on auki onneksi koko kesän. Suosittelen lämpimästi!

Koetun sävyt

Harvinainen tilaisuus Helsingissä: kolmen päivän sisällä avautui kaksi ainutlaatuisen hienoa näyttelyä. Toinen on Outi Heiskasen ateljeenäyttely taiteilijatalo Lallukassa Hesperiankadulla, toinen on Pentti Sammallahden sanoinkuvaamattoman upea valokuvanäyttely Galleria Ortonissa Ruskeasuolla.

Kumpikin kummivanhemmistani on antanut minulle enemmän kuin osaan ilmaista. Kumpikin on omalla työllään ja esimerkillään inspiroinut minua koko elämäni ajan. Pentti välttää julkisuutta ja varoo tarkasti julistamasta mitään, sen enempää maailmasta, taiteesta kuin omasta ilmaisustakaan. Otso Kantokorven avajaispuheessa antamaan arvioon hän kuitenkin myöntyi: ”Kenties mikäli jostain jotain ymmärrän, niin ehkä kuvan sävyistä sitten.”

Nykytaiteen piirissä jokaisella tuntuu olevan niin paljon sanottavaa ja niin paljon muodikkaita filosofeja lainattavaksi, että taide jää toissijaiseksi julistusten rinnalla. Niinpä minäkään en sano tämän enempää. Kehotan lämpimästi vain käymään katsomassa. Kenties maailma näyttää sävykkäämmältä sitten. Minun maailmani ainakin näytti.

http://www.nayttely.info/index.php?article_id=4315

http://www.orton.fi/fi/invalidisaatio-orton/galleria-orton/yhteystiedot-ja-aukioloajat/

Himalajan lumet

Akseli Gallen-Kallelan museossa on 19.4. asti esillä näyttely Taiteen pyhiinvaeltajat, joka esittelee Akselin ja hänen venäläisen taiteilijaystävänsä Nikolai Roerichin (1874-1947) tuotantoa. Jo 1900-luvun alussa Roerich ihaili Gallen-Kallelan teoksia ja tunsi vetoa kohti slaavilaista pakanuutta, skandinaavisia saagoja ja keskiaikaisen Venäjän uskonnollisia myyttejä. Mir iskusstva -taiteilijaryhmään liittynyt ja myöhemmin sitä johtanutkin Roerich pohti maalauksissaan luontoa ja pyhyyttä. Lisäksi hän oli ansioitunut kirjoittaja ja kulttuuriantropologi  ja oli kahdesti ehdolla Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi. Siinä missä Gallen-Kallela suuntautui kohti Uutta Meksikoa ja Afrikkaa oli Roerichin kohteena sittemmin Aasia, erityisesti Intia ja Tiibet. Hän perusti Himalajalle antropologisen tutkimusaseman vuonna 1928 ja asettui asumaan Intiaan. Pienikokoiset guassit Himalajan vuorista nousevatkin näyttelyn kohokohdaksi. Vuoriston ainutlaatuinen valo, lumen heijastava hohde, pilvien vaaleanpunainen loisto purppuraisten varjojen yllä. Poissa on tunkkainen väripaletti, tilalla vuoriston kirpeä ilma, havainnon tarkkuus ja keveys. Näkemisen voima tiivistyy ulkonaisesti vaatimattomissa töissä suuremmaksi kuin alleviivatut sankarimyytit. Museon tornissa järjestetään meditaatiohetkiä ja sinne voi hetkeksi pysähtyä mietiskelemään tyynyille. Oman toiveensa tai viestinsä voi piirtää ohuelle paperisuikaleelle buddhalaista rukousta muistuttaen ja ripustaa katosta roikkumaan. Minä piirsin Roerichin kunniaksi pienen vuoriston. Lähtiessäni museosta ilma olikin aivan kevyttä hengittää. Se muistutti vuorista, ikuisen lumen peittämistä huipuista, joiden ylle auringon valo leimahtaa aamun ensi hetkinä.

Yöllisiä arvoituksia

Ehdin viimeisenä aukiolopäivänä katsomaan Tuomo Rainion näyttelyn Possible objects Jätkäsaaren Galleria Huudossa. Rainio muuntaa kuvaa myös ohjelmoimalla. Kadulla kuvattu ohikulkevien ihmisten virta muuttuu katsojan mielessä aalloiksi näyttelytekstin johdatellessa ajatukset pintaan, materiaaliin, mereen ja havainnon arvoitukseen. Lähes pimeyteen sulautuva purjeveneen hahmo erottuu vain maston huipussa keikkuvan lyhtynsä valossa. Pitkällä valotusajalla kuvattuihin valokuviin tähdet ovat piirtäneet valolla kirjoituksensa veneen keinahdusten tahdissa. Rainion meditatiivinen lähestymistapa kutsuu astumaan rohkeasti yöhön, etsimään mahdollisia kohteita etäisestä meren ja taivaan avaruudesta. Ajattelu kuvien takana kiehtoo ja saa pohtimaan lisää. Adornoa lainatessa usein vaarana vaaniva taidepuheen ansa ei myöskään kamppaa katsojaa. Rainio kirjoittaa väitöskirjaansa Median laitokselle Taikissa (Aalto-yliopisto). Odotan sen valmistumista uteliaana.

Häikäisevän kaunista metalligrafiikkaa

Maija Albrechtin näyttely Syrjäsilmin – Ögonkast Galleria Duetossa (Kalevankatu 15) esittelee viehättävän valikoiman grafiikkaa, jonka laatuista harvoin nykypäivänä on onni nähdä. Huolelliset, viimeistellyt chine collée -tekniikalla toteutetut vedokset ja kiehtovat installaatiot vievät lintujen, outojen olentojen ja hyönteisten maailmaan, jossa julmuus ja kauneus lomittuvat elämän kudokseen. Älykkäät silmät seuraavat katsojaa läpi näyttelyn, syrjäsilmin linnut tarkkailevat tarkkailijaa itseään. Joidenkin ilme on moninainen, lähes piilokuvamaiset kasvot muodostavat samaan aikaan profiilin ja kuvan edestä päin. Näyttelyn erityisyys ovat taittokirja ja kuvasalkku. Taittokirja hyönteisistä Rakasta minua nyt kuvaa erilaisia raatokuoriaisia, jotka astuvat toimeen kun olennon maallinen vaellus päättyy. Salkku Upsidaisy sisältää taitellun vedoksen, päivänkakkaran, joka nimensä mukaisesti on ylösalaisin. Hienostunut huumori seuraa lävitse näyttelyn ja vaihtuu välillä tuskin havaittavaan kauhun värähdykseen selkäpiissä. Elämä tuntuu herkällä tavalla hauraalta ja käytettävissä oleva aika siinä arvokkaalta tämän näyttelyn jälkeen.

Näyttely on avoinna 5.2.–1.3.2015. Galleria on auki ti–pe 11–17 ja la–su 12–16.