Kevätmatka Bysantin taiteen luo

Kulttuurikuikulien toinen puolisko matkusti maaliskuussa Istanbuliin, idän ja lännen risteyskohtaan ja bysanttilaisen eli varhaisen kristinuskon taiteen syntysijoille. Keisari Konstantinus laillisti kristinuskon vuonna 313 ja teki Konstantinopolista kristinuskon ja keisarikuntansa keskuksen.

Mosaiikit, ikonit ja seinämaalaukset olivat tyypillisimpiä bysanttilaisen taiteen tekniikoita. Ja historiallisin paikka Istanbulissa mosaiikkien ihailuun onkin vuonna 537 valmistunut Hagia Sofia, kirkko jonka osmannit valtasivat ja muuttivat moskeijaksi vuonna 1453. Nyt Hagia Sofia on museo ja jatkuvan restauroinnin alaisena. Vaikka osmannit peittivät mosaiikit, osa niistä on saatu esiin. Tietyissä kohdissa kattoa mosaiikkikoristelusta näkyy vain pieniä kaistaleita ja loput on itse kuviteltava.

Rakennuksen valtavuutta on kameralla vaikea saavuttaa.

Kristusta ja muita hahmoja kuvaavat mosaiikit ovat puolittain rapistuneita, mutta yli tuhannen vuoden jälkeenkin ne loistavat edelleen ihmeellistä ominaisvaloaan hämärässä rakennuksessa. Hagia Sofia on varmasti kaupungin suurin turistinähtävyys, mutta rakennukseen astuessa ihmismassat ja -äänet häviävät sen valtavuuden edessä.

Kun tähyilee ylös korkeuksiin kohti kultaista kupolikattoa ja alttarin yläpuolella hohtavaa Neitsyt Marian suurta kuvaa, tuntee itsensä pieneksi sekä historian satojen vuosien ja miljoonien, miljardien ihmissukupolvien virrassa että uskonnollisen vallan vaikuttavuuden edessä.

Toisen kerroksen mosaiikkeja: Keisari Johannes II ja keisarinna Irene antamassa kirkolle lahjoituksia. Keskellä Neitsyt Maria.

Toisen kerroksen mosaiikkeja: Keskellä Kristus Pantokrator, bysanttilainen Kaikkivaltias Kristus. Oikea käsi muodostaa monogrammin IC XC ja vasen käsi pitelee Raamattua. Historiassa Kristusta on kuvattu taiteessa eri tavoin. Bysantin aikana Kristus saatettiin kuvata myös siten, että toinen puoli kasvoista oli lempeä ja armollinen ja toisella puolella musta suuri silmä ja poskien varjot edustivat pelottavaa, mutta oikeudenmukaisesti tuomitsevaa ja kaiken näkevää Kristusta.

Bysanttilaisen Kristus Pantokratorin, kaikkivaltiaan ja lihaksi tulleen Jumalan kultaista kuvaa katsoessaan tulee miettineeksi tai pikemmin tunteneeksi, kuinka taiteen kokeminen ei ole sidoksissa kulloinkin vallitseviin uskonnollisiin tai maallisiin hegemonoihin tai yksiin totuuksiin. Havaitsee, että taide on jokaisen yksityinen ja henkinen kokemus.

Mutta taide niin kuvina, tekstinä tai lopulta kaikkina ihmisen ilmaisun muotoina, etsii yhteyttä ja kommunikaatiotapaa toisiin ihmisiin, aikojen ja uskontojen yli. Jos unohtaa hälyn ja turistilaumat, voi ehkä kokea syvällistä kuuluvuutta maailmaan, riippumatta siitä, onko katsomamme kultahippunen pieni tai suuri.

Hagia Sofiassa elää monia kissoja.

Värin meditaatio ja kaikki mitä on

Kävin samana päivänä katsomassa Tor Arnen (s.1934) ja Markku Keräsen (s.1945) näyttelyt. Arnen herkät värit ja vapaalla kädellä maalatut limittyvät viivat ja toisaalta Keräsen temperatekniikalla maalaamat, kymmenistä erivärisistä ympyränmuotoisista väriläikistä koostuvat työt muodostivat ensisilmäyksellä mielenkiintoisen vertailupohjan. Vaikka lopulta näyttelyt olivat täysin erilaiset, ne jättivät mieleen värin ja sen kumppanin valon eri muodoissaan.

Tor Arne Anhavassa

Kun kuljin Keräsen Viisitoista-maalauksien keskellä huoneesta toiseen ja kymmenet, sadat ympyrät vilisivät silmissäni, tunsin oloni virkeäksi. Jokainen maalaus on valtavan kiinnostava, erilainen ja yllätyksellinen. Niitä saattaa katsoa kaukaa tai läheltä ja kumpikin tapa on yhtä nautinnollinen. Eri sävyisille pohjille vapaalla kädellä maalatut ympyrät ovat kaikki eri värisiä ja eri kokoisia. Toisissa väriä on paksulti, toisissa ohuelti. Joidenkin ympyröiden värit ovat sekoittuneet toisiinsa. Jotkut ympyrät loistavat kirkkaina kuin jalokivet, pigmentti on niissä niin puhdas. Maalaukset ovat kuin omaa kieltänsä. Silmät muodostavat itsestään kuvioita ja liikkeitä pinnoille. Maalauksissa on erilaista energiaa. Jotkut maalaukset ovat rauhassa ja toiset levottomampina, kuin nuorempina. Kokonaisuutena näyttely on herkullinen.

Markku Keränen, Viisitoista

Sananen näyttelypaikasta. Keräsen työt hakivat enemmän tilaa ympärilleen Taidesalongin persialaisten mattojen ja antiikkihuonekalujen keskellä. Takan päällekin oli yksi työ ripustettu. Bulevardilaisen arvotalon 4.kerroksessa sijaitseva galleria ei myöskään ole niitä helpoimmin lähestyttäviä, mikä on sääli, sillä Keräsen töistä soisi mahdollisimman erilaisten ihmisten nauttivan.

Markku Keränen, Viisitoista

Arnen työt ovat edukseen Galleria Anhavan avarissa, valkoisissa huoneissa ja suurten ikkunoiden tuomassa pehmeässä, mutta silti kirkkaassa valaistuksessa. Ne ovat lempeitä töitä ja kutsuvat hiljaiseen syventymiseen. Arnen työt eivät pakota katsojaa mihinkään tiettyyn ajatukseen. Se on huojentavaa. Ne vain ovat ja ottavat tilansa.

Tor Arne Anhavassa

Arne on sanonut maalauksistaan seuraavaa:

”Niiden kesäöiden valo…minä ajattelin, että pitää olla joku keino tavoittaa tätä tuntua maalaamisen keinoin. Ja auringonnousu, ja se hetki juuri ennen auringon nousua, valon synty. Juuri sehän liittää meidät tähän, kaikkeen mitä on…”

Keräsen näyttely päättyy jo 11.3., mutta Arnen näyttely jatkuu 29.3. saakka.

Docpoint 2015: Sleepless in New York ja jätetyn tuskallinen riippuvuus

Docpoint-festivaalilla näytettiin Christian Frein ohjaama dokumentti Sleepless in New York (2014). Hän on aiemmista töistään tunnettu muun muassa Sotakuvaajasta (2001). Sleepless in New York kertoo kolme tarinaa newyorkilaisista, suhteissaan jätetyistä ihmisistä. Kamera seuraa intiimisti päähenkilöiden kamppailua tilanteen ymmärtämiseksi, hitaasti kuluvia päiviä ja unettomia öitä. Samalla kertojanäänenä toimivat päähenkilöt pohtivat, mikä meni vikaan. He tuntevat entistä kumppaniaan kohtaan kaipausta, vihaa, surua ja yhä suurempaa rakkautta. He odottavat viestiä tai soittoa ja samanaikaisesti yrittävät unohtaa ja siirtyä eteenpäin.

Yksilöiden kärsimyksen vastapainoksi dokumentti tuo biologisen antropologian tutkijan Helen Fisherin tieteellisen näkökulman, joka voi osaltaan auttaa ymmärtämään rakkauden olemusta. Fisher on tutkinut rakkautta eri puolilla maailmaa. Hänen mukaansa ihmisen tunne-elämässä erottuu kolme erilaista rakkauden muotoa tai kiintymyksen tunnetta. Yksi on seksuaalisten tunteiden ”sex drive”, joka voi esiintyä niin yksin ollessa kuin eroottisissa kohtaamisissa, joissa ei ole mukana syvempiä tunteita tai halua suhteen jatkamiseen. Toinen on syvä kiintymyystunne, joka voi kohdistua moneen ihmiseen samaan aikaan. Kolmanneksi tunteeksi Fisher nostaa romanttisen rakkauden tunteen, joka kohdistuu tarkasti yhteen ihmiseen ja pyrkii rakkauden vakiinnuttamiseen ja ennen pitkää suvunjatkamiseen.

Fisher tekee yhteistyötä neurologien kanssa ja on saanut selville, että romanttisen rakkauden kohteeseen liittyvät, etenkin suhteen alussa voimakkaina ilmenevät intohimoiset tunteet aktivoivat aivojen erästä pientä endorfiinia tuottavaa osaa. Ongelma eli Fisherin mukaan evolutiivisesti ”bad deal” on, jos rakkauden kohde jättää. Intohimoisia tunteita tuottava aivojen osa toimii silloin yhä aktiivisemmin, mutta nyt vastakaikua saamatta. Tilanteesta syntyy hammaskipua tai muuta suurta fyysistä kipua vastaavaa tuskaa ja kyvyttömyyttä saada rakkauden kohde pois mielestä. Tämä on Fisherin mukaan riippuvuus, josta toipuminen on joillekin erittäin vaikeaa. Ainoa konsti on hävittää kaikki suhteesta muistuttava ja lopettaa yhteydenpito. ”Eihän alkoholistikaan pidä vodkapulloa yöpöydällään”, Fisher toteaa.

Dokumentissa liikuttavaa on seurata henkilöiden pieniä toipumisen merkkejä. Särkyneen sydämen ja yksinäisyyden kanssa kamppaillut Michael aloittaa sellotunnit pitkän tauon jälkeen. Hän saa instrumentistaan esiin kauniita, puhtaita säveliä. Vieno hymy tälle onnistumiselle saa katsojan uskomaan, että kaikesta huolimatta ihminen on vahva ja pyrkii itsestään kohti toipumista ja parempia päiviä.